Anna Kontula Sitran Tulevaisuuden tekijät -lehdistötilaisuudessa 22.9.2003

Raporttimme alussa on seinäkirjoitussitaatti: "Kun yksi unelmoi, se on unelma. Kun useat unelmoivat, se on alku todellisuudelle."

Me olemme yksilöllisyyden maailmaan kasvatettu sukupolvi. Pärjäämisyhteiskunta aiheuttaa ahdistusta ja yksinäisyyttä. Hyvinvointivaltiosta on tulossa tylsämielisten viihdeyhteiskunta. Ihmiset eivät enää osallistu edes omaan elämäänsä. Me tyydymme sirkushuveihin, vaikka voisimme olla itse taiteilijoita.

Kuitenkin myös yksilöiden sukupolvi tuntee kaipuuta yhteisöllisyyteen. Moni haaveilee naapuriavusta tai yhteisistä syysjuhlista kerrostalon grillikatoksessa. Unelmien yhteiskunnassa kansalaiset perustavat lähiruokapiirejä, auttavat vanhainkodeissa, suunnittelevat leikkikenttiä tai järjestävät kaupunginosafestareita.

Tulevaisuuden demokratia ei ole vain äänestämistä. Se ei ole vain poliittista toimintaa etujärjestöissä tai yhteiskunnallisissa liikkeissä. Se on elämäntapa, jossa omaa hyvinvointia lisätään huolehtimalla toisista. Siihen kuuluvat kaupunginosatoimikunnat, vapaaehtoistyö, järjestöt ja harrastustoiminta. Siihen kuuluvat martat ja anarkistit, koti-isät ja korttelijalkapallo. Kolmas sektori kykenee vastaamaan yhteiskunnan haasteisiin nopeammin kuin valtiovalta.

Miksi sitten elomme ei vielä ole yhtä pihajuhlaa?

Yksi keskeinen syy on ajan puute. Kansalaisosallistuminen vaatii aikaa, jota kiireisellä oravanpyöräihmisellä ei ole – kaikkein vähiten pienten lasten vanhemmilla.

Viimeisen sadan vuoden kuluessa tuottavuus on kymmen- tai satakertaistunut. 1900-luvun alun ihmiset tuskin olisivat uskoneet, että siitä huolimatta yleisin syy varhaiseläkkeeseen on loppuun palaminen työssä. Onkin aiheellista kysyä, miksi me käymme töissä. Ihannetilanteessa työtä ei tehdä voitontavoittelun vuoksi tai ulkoisen arvostuksen takia. Jos työn tarkoitus on lisätä omaa ja yhteisön hyvinvointia, asettuvat ansiotyö, vapaaehtoistyö ja kotityö rinnakkain.

Monet meistä ovat valmiita vaihtamaan palkankorotukset lyhyempään työaikaan. Kyse ei ole laiskuudesta vaan vakaumuksesta, että onnellinen, tasapainoinen ja hyödyllinen elämä on paljon muutakin kuin urasuunnitelmia. Siis vähemmän ansiotyötä – enemmän lepoa, osallistumista ja lähimmäisenrakkautta.

Kotikaupungissani Tampereella rikottiin viime vuonna 400 huostaanoton ennätys ja lasten masennus lisääntyy koko ajan. Suomen tulevaisuuden suurin haaste ovat pahoinvoivat ja syrjäytetyt lapset. Siksi pärjäämisyhteiskunnan suorituspakko on korvattava osallistumisen oikeudella. Lasten onnellisuus ja turvallisuudentunne on meidän kaikkien vastuulla, ei vain vanhempien tai virkamiesten.

Siis olkoon vuosi 2015 leikin ja solidaarisuuden vuosi – ei kilpailun ja yksinäisyyden.