SAK Pirkanmaa -lehti 1/2004
Anna Kontula:

Suomen työelämässä on tapahtumassa historiallinen murros. Perinteinen tavarantuotantoon keskittynyt teollisuus siirtyy halpatyömaihin. Tätä kehitystä voidaan kenties hidastaa, mutta tuskin nykyoloissa pysäyttää. Samaan aikaan uusia työpaikkoja syntyy toisaalta palvelusektorille, toisaalta korkean koulutuksen luoviin ammatteihin.

Murrokseen liittyy vaikeita haasteita. Päätöksenteko tapahtuu edelleen teollisuusyhteiskunnan ehdoilla ja sen rakenteissa, vaikka suurin osa työvoimasta on jossakin muualla ja myös perinteisessä teollisuustuotannossa on tapahtunut huomattavia muutoksia. Epätyypillisistä työsuhteista on tullut tyypillisiä, mutta yhteiskunnalliset käytännöt eivät ole huomanneet muutosta. Alle nelikymppisten mahdollisuudet oman elämänsä hallintaan ja suunnitteluun ovat oleellisesti heikommat kuin edellisen sukupolven. Pätkätyöläisen on vaikea ottaa lainaa ja sosiaaliviraston lomakkeistakaan ei tahdo löytyä oikeaa ruutua.

Lapsiperheiden ansiotyö on monellakin tapaa lisääntynyt: yhä useammin töissä ovat kummatkin vanhemmat, työpäivät ovat pidentyneet ja niiden kuluessa edellytetään työtuntia kohti enemmän suorituksia kuin aikaisemmin. Työajan lisääntyminen yhdessä 24h-yhteiskunnan kanssa kyseenalaistavat lasten oikeutta vanhempiensa aikaan.

Yksi työelämän suurista uhkista on mahdollinen työn ja sitä kautta myös väestön polarisoituminen. On selviä merkkejä siitä, että uudet työpaikat keskittyvät joko nykyistä huonommin palkatulle palvelusektorille tai entistä suurituloisempien luovalle luokalle. Paitsi tuloja, myös yhteiskunnallinen valta on näiden ryhmien välillä epätasaisesti jakautunut. Jos lisäksi koulutus, kulutus ja elämäntapa poikkeavat selkeästi toisistaan ja ryhmien ulkopuoliset ammattiryhmät menettävät merkitystään, on kansan kahtiajakautuminen todennäköistä.

Ay-liikkeen tulisi suhtautua valppaasti työelämän muutoksiin. SAK onkin kiitettävästi etsinyt keinoja, joilla tavarantuotannon työpaikkojen häviämistä voitaisiin jarruttaa. Niin kauan kuin elämme kapitalistisen talouden ehdoilla rikkaiden ja köyhien valtioiden maailmassa, kyse voi olla vain viivytystaistelusta. Muutosta on syytä hidastaa, jotta ehditään tottua ja löytää uudet käytännöt.

Varsinaiset ratkaisut tehdään kuitenkin ay-liikkeen suhtautumisessa palvelusektorille syntyneisiin matalapalkka-aloihin. Me emme ehkä voi pysäyttää palveluammattien kasvua, mutta meidän tulee vaikuttaa siihen, millaisin ehdoin ja kenen eduksi muutos tapahtuu. Tämä edellyttää aiempaa suurempaa panostusta ns. sirpaletöiden järjestäytymisasteen nostamiseksi ja solidaarisen palkkapolitiikan mallia.

Millainen sitten on ay-liike suuren murroksen jälkeen? Selvää on, että suurten tehdastyöpaikkojen menetelmät ja organisaatiot eivät toimi hajaantuneessa työelämässä, eivät oikeastaan ole koskaan toimineet. Siksi ei riitä, että ay-liike etsii ratkaisuja ammatilliseen murrokseen. Sen on myös itse muututtava.

Ensimmäinen pohdinnan aihe on jäsenkunnan kasvattamisen mahdollisuudet. On mietittävä, miten saada myös epäammatillisten sisääntuloalojen työntekijät liittojen piiriin tai miten saada etniset vähemmistöt edes liittojen jäseniksi.

Toinen haaste on palkansaajien, ammatinharjoittajien ja pienyrittäjien tiiviimpi yhteistyö. Tulevaisuudessa yhä useamman duunarin elämänkaareen kuuluu niin palkkatyötä kuin yrittämistäkin, monesti jopa samanaikaisesti. Järjestäytymisen on perustuttava johonkin muuhun kuin palkkaan – ehkäpä jaettuihin arvojärjestyksiin tai tavoitteisiin?

Globaalissa maailmassa yhteistyötahoja on kyettävä etsimään ja tukemaan myös omien rajojen ulkopuolella. Pitkällä tähtäyksellä ainoa keino hidastaa työpaikkojen siirtymistä halpatyömaihin ja näistä edelleen vielä halvemman työn maihin on pitää huolta, että työntekijöiden oikeudet ja kohtuullinen palkka toteutuvat kaikkialla. Tämä on mahdollista vain yhteistyössä kolmansien maiden ay-liikkeiden kanssa. Meillä on siihen organisaatiot ja meillä on siihen resurssit.

Onko meillä tahtoa ja uskallusta muutokseen?