Aamulehti maaliskuu 2006, mielipidekirjoitus
Anna Kontula:

Kansanedustaja Irja Tulonen antoi kirjoituksessaan (AL 20.3.2006) valoisan kuvan Tampereen tulevaisuudesta. Hän kiitti organisaatiouudistusta ja tilaaja-tuottaja -mallin (tiltu) lanseerausta ”rohkeaksi” ja ”ennakkoluulottomaksi” siirroksi hyvinvointipalvelujen pelastamiseksi. Rohkeutta muutoksen vetäjiltä tarvitaankin, sillä Tampereen mallista ei ole muualta kokemuksia. Silti muutoksen vauhti on niin kova, että monet johtavat virkamiehetkin valittavat vaikeudesta pysyä kärryillä.

Olen seurannut läheltä toisen tiltu-pilottimme etenemistä. Vuoden 2005 alusta lähtien päivähoito ja perusopetus ovat jakautuneet tilaajiin ja tuottajiin, joiden keskinäistä työnjakoa säätelee toimintasääntöjen ohella vuosittain laadittava palvelusopimus. Jokaisen tamperelaislapsen tarha- ja koulupäivä määritellään, hinnoitellaan ja arvioidaan. Tilaajana toimii aina kaupunki, mutta palvelujen tuottaja voi olla myös jokin muu taho. Avainsana on jälleen kiire: uuteen malliin siirrytään ennen kuin pilottien kokemuksia on ehditty selvittää ja toimittaa vastuullisille päättäjille.

Paitsi sinällään vahingollista markkinaideologiaa, tiltuun liittyy ratkaisemattomia ongelmia, jotka uhkaavat hankkeen onnistumista sen omista lähtökohdista käsin. On suuri vaara, että toimivat ratkaisut löytyvät vasta yrityksen ja erehdyksen kautta – jos löytyvät. Koekaniineina ovat kaupunkilaiset, eturivissä lapset.

Ehkä suurin huoleni liittyy järjestelyyn, jossa palvelujen tukitoiminnot keskitetään omiksi yksiköikseen ja samanaikaisesti ydinyksiköissä vastuuta siirretään alemmas.  Tukitoimintojen keskittäminen tarkoittaa, että vanhainkoti huolehtii vain vanhusten hoitamisesta. Esimerkiksi ruuan se ostaa ”ulkoa” Tampereen aterialta ja maksaa kiinteistön vuokran Tilakeskukselle sen sijaan, että vanhainkodin keittiö ja kiinteistonhuolto kuuluisivat hallinnollisesti samaan yksikköön. Muutokselta toivotaan logistisia säästöjä.

Käytännössä keskitetyt tukitoiminnot kuitenkin tarkoittavat, että vaikka vanhainkodilla on nyt enemmän vastuuta, osa siitä suoriutumiseen tarvittavista resursseista on ulkoistettu. Esimerkiksi eräässä Tampereen koulussa kehiteltiin pieni aamupala lapsille, jotka eivät saa sitä kotonaan. Uudistuksen jälkeen vastaavan järjestelyn toteuttaminen olisi hankalaa ja kallista.

Sairaalan tehtävänä on parantaa sairaita ja kirjaston lainata kirjoja. Tukitoimintojen kuuluisi nimensä mukaisesti tukea näin tehtäviä, mutta keskitetyssä mallissa niillä on myös omat, aivan eri suuntaan vetävät tehtävänsä. Vuonna 2005 tilakeskus ylitti tulostavoitteensa 1,3 %. Tähän päästiin muun muassa nostamalla merkittävästi koulujen vuokria. Kärjistäen, tilakeskuksen tahkoama voitto ja sen henkilökunnan tulospalkkiot otettiin koululaisten tarvikemäärärahoista. Tässäkin tapauksessa keskittäminen pikemminkin ehkäisi kuin tuki palvelujen toteutumista.

Tukitoimintojen odotetaan kannattavan osittain siksi, että samalla myös ostot on mahdollista keskittää. Kaikkihan tietävät, että perunoita saa halvemmalla kymmenen kuin kilon erissä. Tampereen kokoisessa yksikössä ostojen keskittäminen kuitenkin tarkoittaa, etteivät paikalliset pienyritykset voi kilpailla monikansallisten suuryhtiöiden kanssa. Voi käydä niin, että alueellisen elinkeinoelämän näivettyminen syö ostojen keskittämisestä saadun hyödyn.

Palvelujen tilaaminen ja hinnoittelu edellyttää ”tuotteistamista”. Valvonnasta vastaa tilaaja, ja koska se ei enää ole mukana tuottamassa, tarvitaan laatumittareita. Niiden kehittely on tällä hetkellä alkutekijöissään ja haasteet valtavat. Jos koulun tehtävänä on muun muassa ”tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen” (perusopetuslaki), miten sitä mitataan? Entä jos lapsesta kasvaakin eettisesti vastuuton, onko silloin ”tuottaja” epäonnistunut, miten se dokumentoidaan ja keneen sanktiot kohdistuvat?

Lisäksi on muistettava, että mittarit vaikuttavat aina mittaamaansa todellisuuteen. Esimerkiksi vanhemmille suunnatut tyytyväisyyskyselyt ovat joissakin päiväkodeissa johtaneet siihen, että hoitohenkilökuntaa on kielletty kertomasta vanhemmille kielteisiä asioita. Kohtuullistenkin mittarien kehittäminen on kallista ja vaivalloista, varsinkin, kun se pitäisi toteuttaa samanaikaisesti kaikilla kunnan sektoreilla.

Kolmas toistaiseksi ratkaisematon ongelma liittyy tiltun kaksoismiehitykseen. Jotta sopimuksia voidaan laatia, niin tilaajan kuin tuottajankin puolelta pitää löytyä riittävä asiantuntemus. Jos molemmat osapuolet tukeutuvat samaan osaamiseen (niin kuin aikaisemmin on tehty), tiltusta katoaa idea: sen (oletettu) tehokkuushan perustuu myyjän ja ostajan väliseen intressiristiriitaan.

Itse asiassa tällä hetkellä Tamperetta uhkaa nyt kolmoismiehitys: tarvitaan nimittäin jokin taho, joka toimii erimielisyyksissä tilaajan ja tuottajan välillä sovittelijana. Koska se ei tässä roolissaan voi nojata kummankaan osapuolen asiantuntemukseen, on sillä oltava omat konsulttinsa. Kasvaako kaupunkiorganisaation ”keskivartalopyöreydestä” ylipaino-ongelma?

Ainakin päivähoidossa tiltulla näyttäisi olleen myönteistä vaikutusta henkilöstön arkeen. Vastuun jalkauttaminen ruohonjuuritasolle on lisännyt työmotivaatiota ja arjen tilanteiden vaatimaa joustavuutta. Kysymys kuuluukin, olisiko vastaava kehitys ollut mahdollinen ilman ilmeisen moniongelmaista Tiltu-parkaa.