| Rihkamatunteiden aika | päävalikko |
|
Sunnuntaisuomalainen
24.1.2010 Minusta se menee juuri toisin päin. Eivät ihmiset vaihda taulutelkkariin tai matkusta aurinkorannalle todellisuuden pelossa, vaan koska epätoivoisesti etsivät todellisuutta, jotain, joka tuntuisi joltakin. Valitettavan usein myynnissä on kuitenkin vain tunteiden pikaruokaa, joka palauttaa nälän nopeasti. Kulutuskeskeinen nautinnonmetsästys toimii korvikkeena kun niin monet elämää suuremmat asiat ovat kiellettyjä. Asetelmaa kuvaa hyvin Che Guevara, jonka kasvoilla myydään kolaa, jotta veteen sekoitettuja lisäaineita ostanut kuluttaja voisi kuvitella olevansa vähän kapinallinen… Sen sijaan elämänsä omistaminen ihan tosissaan oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseksi, se olisi outoa. Sama ilmiö näkyy suhtautumisessa uskontoon. Normisuomalainen kuuluu luterilaiseen kirkkoon ja kastattaa lapsensa, mutta jo säännöllistä kirkossa käymistä pidetään vähän epäilyttävänä. Uskonnosta ääneen puhuminen on selvä mielenterveyden horjumisen merkki, puhumattakaan jonkun lahkon jäsenyydestä. Ristiriipus on tyylikäs pukukoru, mutta vakava hengellinen etsintä ajaa marginaaliin. ”Uskiksia” vältellään ja heidän lapsiaan kiusataan koulussa Voisi kuvitella, että ihmissuhdeviihdettä pursuilevalla 2000-luvulla edes rakastuminen antaisi luvan tuntea lujaa. Tiedättehän, niin kuin Ovidiuksen Thisbe ja Pyramus, jotka kuolevat vanhempiensa vihanpidon tähden, tai Tolstoin Kitty, joka rakkauteen sairastuttuaan päätyy kuukausiksi kylpyläparantolaan toipumaan. Harmi, että tällainen totaalinen rakkaus on ihan liian vakava aihe komediasarjaan tai pesujauhemainokseen. Eikä se sovi saippuaoopperaankaan, sillä niissä on voitava taas seuraavassa jaksossa iskeä silmänsä johonkuhun toiseen. Rakkaus on kätevä juonen käänne ja ystävänpäivän päämyyntiartikkeli, ei sen kummempaa. Rakastua toki saa ja seurustella ja perustaa perhe, mutta sillä lailla järki päässä, ettei ura kärsi ja asuntolaina jää ottamatta. Yhtäkkiä tuhansia vuosia taiteen kestoaiheena ollut hullu rakkaus on näivettynyt pussilliseksi sydänvaahtokarkkeja. Itsemurhan saa edelleen tehdä juovuspäissään tai pitkän masennuksen jälkeen, mutta ei saavuttamattoman rakkauden vuoksi. Itseään ei saa uhrata myöskään aatteen tai tuonpuoleisen takia, korkeintaan ylitöiden, jos nyt uhrata pitää. Mutta ei ylitöistä oikein saa elämän tarkoitusta. Ei tällä laimealla ajalla ole mitään tekemistä elämysten kanssa, ei edes sen vertaa, että sellaisen tunnistaisi. Romantiikka ja hengellisyys ovat markkinafasismissa hyödyllisiä niin kauan, kun ne tuottavat mukavasti kolikoita kassaan. ”Elämystalouteen” perustuvan yhteiskunnan pahin painajainen onkin se, että ihmiset löytäisivät elämäänsä jotakin niin merkityksellistä, ettei hiellä ansaitun palkkapussin kantaminen ostoskeskukseen enää riitä |
»Etusivu »Kuka olen? »Blogi-päiväkirja »Yhteiset asiat »Kirjoituksia »Ota yhteyttä »Linkit |