Apu 32/2009
Anna Kontula:

Näin loppukesästä metsämarjayritykset lennättävät Suomeen thaimaalaisia poimijoita. Nämä ihmiset tulevat tänne nimellisesti yrittäjinä, mikä tarkoittaa, että palkansaajien oikeusturvasta ei tarvitse välittää. Yrittäjiksi heidän kuitenkin tunnistaa vain riskistä: tulot ovat alle kaiken sen, mitä meikäläisittäin pidetään kohtuullisena, ja jos vuosi sattuu olemaan huono, ei poimija välttämättä saa katetuksi edes lentolippuja varten ottamaansa lainaa. Majoituksen ja työehdot osoittaa marjayritys, ja vain hänelle poimijat voivat myydä marjansa. Työpäivät venyvät usein niin pitkiksi, että yöunet jäävät muutamaan tuntiin. Hommaan valikoidaan ensisijaisesti miehiä, koska naisten pelätään Suomessa karkaavan seksitöihin. 

Kaikki tämä tapahtuu aivan laillisesti.

Pitkään vierastyövoima on ollut Suomessa vähäistä ja tiukasti säädeltyä. Euroopan suurissa keskuksissa tilanne on toinen: virallisen työmuuton ohella miljoonat siirtolaiset ylittävät EU-rajan ilman oleskeluun ja/tai työhön oikeuttavia dokumentteja. Siten heidän on hyvin vaikea työllistyä muualle kuin harmaalle sektorille tai hädässä turvautua viranomaisiin. Kasvaa valtava maanalaisten ihmisten sektori, joka joutuu järjestämään toimeentulon, asumisen, terveydenhuollon ja yhteydet kotimaahan ohi virallisen yhteiskunnan.

Ilmiö on jo niin laaja, että kaikki tietävät sen olemassaolon. Ratkaisuja ei kuitenkaan tahdo löytyä. Kokemus on jo osoittanut, että rajavalvonnan lisääminen ei auta, ihmiset liikkuvat joka tapauksessa, vaikka sitten henkensä ja vapautensa uhalla. Siirtolaisten massa on kasvanut jo niin suureksi, ettei EU:n palautusoperaatioillakaan ole kuin symbolista merkitystä.

Toisaalta oikeudettoman siirtotyövoiman asemaan ei ehkä halutakaan puuttua sen taloudellisen hyödyn vuoksi. Ilman Espanjan halpaa korjuutyövoimaa meillä tuskin syötäisiin tomaatteja, ja satokauden päätyttyä nämä samat ihmiset paistavat meille viiden euron pitsoja. Siirtolaiset ovat suurkaupunkien huomaamattomia muurahaisia, jotka pitävät metropolit toiminnassa. Heikon asemansa vuoksi he ovat valmiita huolehtimaan ravintoloista, puhtaanapidosta, hoivasta ja logistiikasta kilpailukykyiseen hintaan. Ihmiskauppa on vain marginaalinen ääriesimerkki kymmenien miljoonien siirtotyöläisten hyväksikäytöstä EU:n työmarkkinoilla.

Suomessa merkit alkavat olla selviä. Erityisesti palvelusektorin matalapalkka-alat täyttyvät maahanmuuttajista. He kääntävät kebabit, ajavat bussit, luuttuavat metron ja luukuttavat ilmaisjakelupostin. Jotkut ovat yhtäläisessä asemassa saman alan suomalaisten kanssa, toiset saavat täydestä yövuorosta pari kymppiä pimeänä käteen.

Palvelualojen ohella suuri ulkomaalaisten työllistäjä on rakennusteollisuus. Siellä työskentelyolosuhteet ovat paikoitellen vielä palvelusektoria villimmät, sillä merkittävä osa työntekijöistä tulee Suomeen lyhyille komennuksille ulkomaalaisten firmojen kautta eikä välttämättä ehdi luoda Suomeen minkäänlaista turvaverkostoa. Kukaan ei aivan tarkkaan tiedä, paljonko näitä raksatyöläisiä on, mitä heille maksetaan ja mistä. Se kuitenkin tiedetään, että valtaosa vierastyöläisistä saa palkkansa pimeänä ja että työskentelyolosuhteet vaihtelevat paljon. Pahimmillaan työntekijöitä on kiristetty kotikyliin jääneiden omaisten hengellä.

Ihmisillä tulee olla liikkumisen vapaus. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että siirtolaisuus ei aina ole iloinen asia. Usein työperäisen muuton taustalla on valtavia tragedioita, kun vanhemmat joutuvat eroamaan lapsistaan vuosiksi taatakseen näille jonkinlaisen tulevaisuuden. Suomella olisi nyt yhdestoista hetki ottaa oppia suurten muuttovoittomaiden kokemuksista ja rakentaa tympeän portsaripolitiikkansa tilalle oikeasti ihmisiä kunnioittavia ratkaisuja.

Pitkällä tähtäimellä ainoa keino siirtolaisuuden negatiivisten puolien hillitsemiseen on globaali tuloerojen tasaaminen. Sitä odotellessa EU:n tulisi panostaa siihen, että ihmisoikeudet eivät olisi passista kiinni.