Katsaus syksy 2003
Anna Kontula:

Mitä 2000-luvun punikki kertoo, kun hän on luvannut kertoa itsestään? Visainen kysymys. Kas kun hänen mielestään sosiaaliporno on pahasta. Tosi sosialisti ei kerro lehdissä perheestään tai rakkausseikkailuistaan. Me emme tiedä, onko Fidel Castro naimisissa vai poikamies. Median muoto saa kuplia ja ilakoida, mutta sisällön pitää olla täyttä tavaraa.

Jotain kai sentään voi sanoa, ainakin aatteesta itsestään. Albert Camusia muistellen sosialismi tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, vapautta ja ihmisarvoa.

”Tuohan on utopia, joka ei koskaan ole toiminut. Pysykäämme realiteeteissa!” toteaa tähän ymmärtämätön lukija. Ja totta onkin, että täydelleen noihin arvoihin perustuvaa järjestelmää emme tule saavuttamaan. Yhtä selvää on, miten vähän oikeudenmukaisuudella, vapaudella ja ihmisarvolla on tekemistä aikamme reaalipolitiikan kanssa.

Silti olisi perin ajattelematonta tuomita utopiat hyödyttömäksi. Viime vuodet on maailmalla pyritty tarmokkaasti kohti vapaan kapitalismin utopiaa. Vaikka tätä ei missään olekaan saavutettu, seuraukset ovat mitä realistisimpia: tuloerot ja nälkää näkevien määrä ovat suurempia kuin koskaan. Kapitalistinen ihminen ei voi elää päivääkään riistämättä lähimmäistään, emme ainakaan me yltäkylläisyydestä nauttivat länsimaalaiset.

Mutta kuten sananlaskussa sanotaan, raha ei tuo onnea: me maailman hyväosaisten aateli kärsimme apeudesta ja hermostuneisuudesta, ehkä enemmän kuin yksikään kansa ennen meitä.

Sosialismi ei tietenkään takaa onnea. Sen sijaan sillä tarkoitetaan valtiojärjestystä, jossa ihminen ei hyvinvointia tavoitellessaan tule sortaneeksi kanssa-asujiaan – ei suoraan eikä välillisesti. Se on kuin oivallinen tienviitta, joka osoittaa kehityksen suuntaa.

Missä sitten voimme tavata aidon punikin ja mistä hänet tunnistaa? Seuraavassa matkaamme kolmeen erilaiseen ympäristöön. Retken tarkoitus on löytää aatteen ihmisiä, noita niin tarkoin julkisuudelta piiloutuneita otuksia.

Jos punikki elää yliopistolla, hän on todennäköisesti yhteiskuntatieteilijä. Kuten eräs opiskelija taannoin totesi, ”sosiologiahan on yhtä kuin vasemmistolaisuus”. Luonnollisesti akateemisen sosialistin tärkein velvollisuus on yhteiskuntakritiikki. Hän haluaa tuoda tutkimuksellaan esiin sellaisia näkökulmia, jotka jollakin tavoin muuttavat käsityksiämme totutusta, siis järkyttävät kunniallisten kansalaisten mielenrauhaa.

Punikki voisi tutkia vaikkapa aikaamme paljon puhuttavaa kysymystä prostituutiosta. Jo ammoisista ajoista ovat yhteiskuntatieteilijät kohdistaneet huomiotaan erilaisiin valtavirran sivupuroihin. He tutkivat roistoja, aviottomia, mustalaisia ja vähäjärkisiä, kaikkia niitä, joille valtaväestö ei ole suonut hyväksyntäänsä. Tähän ryhmään maksulliset naisetkin edelleen epäämättä lukeutuvat, vaikka käsityksemme monen muun ryhmän osalta ovat muuttuneet. Tutkijan toimena on tunnistaa ihmiset ennakkoluulojen takaa ja tehdä heidän ajatteluaan tunnetuksi. Kaikki suvaitsevaisuushan lähtee tuntemisesta.

Mutta punikille prostituution maailma ei näyttäydy vain sosiaalisena kysymyksenä. Luultavasti hän tulee hyvinkin pian pohtineeksi, mitä tapahtuu kauppasuhteen ympärillä. Voidaankin vaivatta havaita, miten ei maksullinen rakkaus yksinään ole yleistynyt, vaan että raha on valloittanut lukuisia uusia temmellyskenttiä. Kun vielä eilen valmistin itse ateriani, tänään ruokailen ravintolassa. Kun viime syksyn omenani varastettiin naapurin puusta, tänä vuonna lähikauppias tuottaa ne Ranskanmaalta.

Ei siis ole aiheellista käsitellä vain maksullista rakkautta itsessään, vaan tulee taitavan tutkijan ymmärtää se osana laajempaa kokonaisuutta. Vain näin on mahdollista nähdä kysymys samaan aikaan yksilöä ymmärtävällä otteella ja toisaalta katsoa riittävän kaukaa ihmiselämää yleensä.

Toimen mielenkiintoisuudesta huolimatta kaikki punikit eivät viihdy kirjastojen pölyisissä kellareissa. Käykäämme seuraavaksi katsomassa, miten heille on käynyt politiikassa. Sillä vaikka toisin väitetään, ei sosialismi kokonaisuudessaan ole pelkkää politiikkaa, vaan politiikka muodostaa siitä vain yhden osa-alueen.

Itse politiikan sisällä punikin toimintaa rajoittaa ankara muistisääntö: toiminta edellyttää moraalia. Jos tavoitteeseen ei päästä rehellisin keinoin, on tavoitteesta luovuttava. Jokainen punikki tietää, kuinka helppoa on menettää viattomuutensa ja kuinka vaikea on sitä saada takaisin. Pelissä ei kuitenkaan ole vain yksittäisen henkilön taivaspaikka. Vaikka jokin päämäärä olisikin hyvä ja kepulikonstein saavutettavissa, kokonaiskuvassa turmeltunut poliitikko on onnettomuudeksi itselleen ja vaaraksi muille.

Punikin tapauksessa politiikka tarkoittaa niin katuja kuin myös parlamentaarisen vallan käytäviä. Kelpo politiikkaa voidaan tehdä barrikadeilla tai edustajainhuoneessa. Hyödyllisintä olisi kuitenkin ehtiä hiukan joka paikkaan, koska tällöin käsitykset maailmasta pysyvät monipuolisina.

Erityisen tärkeää on löytää tointa yhtä aikaa ylimystön ja tavallisen kansan piireistä. Punikki kirjoittaakin tunnollisesti aikakauslehteen tai osallistuu komissioihin, milloin katsoo aiheesta jotakin tietävänsä. Samalla hän kuitenkin pakertaa rahvaan ongelmien parissa. Molemmat ovat elintärkeitä katsomusten kehitykselle ja oivallusten synnylle.

Vaan kovin helposti suuri maailma ja sen tapainturmelus vie punikinkin mennessään. Suurin pulma on kaikilla maailmanparantajilla sama: jos aate on tärkeä, on tasapaino vaarassa. Kaikkien näiden velvoitteiden keskellä tulisikin aina muistaa anteeksiannon virsi. Liika touhu varmistaa ennen muuta sen, että voimat loppuvat ennen vastuuta.

Jos hyvin käy, punikki oppiikin armahtamaan itseään ja huolehtimaan maailman lisäksi myös lähipiiristään. Miten hän silloin käyttäytyykään kotioloissa? Perin tavallisesti, voisi tietämätön arvella.

Vaan kaikesta näkyy täälläkin, että asiat ovat aatteellisella mallilla. Ruokakomeron herkut ovat peräisin lähiviljelmiltä tai sitten alihankkijoitaan kunniallisesti kohtelevilta maailmankauppiailta. Makuuhuoneen sänky yltää leveyssuunnassakin seinästä seinään, onhan lapsukaisten halutessaan mahduttava viereen nukkumaan. Kirjahyllystä löytyvät paitsi punaiset perusteokset, myös maailmankirjallisuuden klassikot.

Jotain perin outoa on talon yleisessä hengessä. Punikki nimittäin opettelee täällä parhaillaan kiireettömyyden ideaan. Taannoin hän poikkesi hermoparantolaan tervehtimään kahta ystäväänsä, toinen näistä toimelias kansalaisaktivisti, toinen arvostettu insinööri. Molemmat kärsivät samasta vaivasta, liian kiireen aiheuttamasta uupumuksesta.

Ja tässä kohtaa tuli punikille mieleen: On perin luonnollista, että rahavallan palveluksessa työskentelevä insinööri saa taudin. Vaan että yhä useammin myös ihmiset, jotka kaikin voimin vastustavat vallitsevaa – onko suorittamisen paholainen jo saanut otteen heistäkin? ”Sillä onhan niin, että kiireyhteiskunnan vastustaminen kelloaan vilkuillen on kuin arvostelisi ylikansallisia yhtiöitä Coca-cola –paita päällä”, tuumi punikki ja päätti kieltäytyä kiireestä.

Nyt olemme siis tavanneet tämän uhanalaisen otuksen omassa elinympäristössä. Olisiko vihdoin aika rohjeta kysyä, miksi kukaan haluaisi punikisi?

Kotikaupungissani Tampereella jouduttiin viime vuonna viemään 400 lasta kodeistaan, useimmiten vanhempien turmiollisen elämän tai mielenvikaisuuden vuoksi. Samaan aikaan yli kymmenes maamme lapsista kaipaa mielenterveydellistä hoitoa. Ne ovat perkeleellisiä lukuja. Sellaisia lukuja, ettei oikein kehtaa puhua hyvinvointivaltiosta.

Punikin mielestä lastemme pahoinvointi ei lähde sillä, että kehotetaan vanhempia ryhdistäytymään. Se ei lähde vaatimalla opettajilta inhimillisempää otetta. Tulevaisuudessa lasten onnen on oltava meidän jokaisen yhteinen velvollisuus.

Lapset voivat hyvin maailmassa, jonka avainsanoja ovat kiireettömyys, suvaitsevaisuus, toisten kuunteleminen ja kaikista huolehtiminen. Punikin mielestä tämä voidaan saavuttaa jakamalla vastuuta ja oikeuksia tasaisesti kaikille, tarpeitten ja voimien mukaan.

”Sitä, jota jumalat tahtovat rangaista, he lyövät sokeudella.” Mitä roomalaiset tarkoittivat tällä sanonnalla ja miksi 2000-luvun punikki käyttää sitä? Eikö ole pikemminkin niin, että sokeus on siunaus, että tieto lisää tuskaa? Eivätkö onnellisia ole juuri yksinkertaiset?

Näin toki onkin, jos onni ymmärretään vain yksityisen ihmisen ominaisuudeksi. Rooman tasavaltaan kuului kuitenkin meille yhä vieraampi kansalaisuuden idea. Sen mukaan yksilö ei voi olla onnellinen, jos hän sulkee silmänsä ympäröiviltä vääryyksiltä ja luopuu yhteisestä vastuusta.

Sananlaskun kirottu on se, joka kieltäytyy näkemästä. Joka pesee kätensä.