| Koskettava Ilman ei pelasta naista puutteelta |
päävalikko |
|
Nuoren Voiman Kritiikki,
syksy 2009 Vahvinta kirjassa on kirjoittajan oman kokemuksen kuvaus. Hännikäinen kertoo, miten epäonnistuneet tutustumisyritykset nakertavat itsetuntoa ja miten tämä tekee uusien kontaktien solmimisen entistä vaikeammaksi. Puutteesta syntyy katkeruus, joka valuu hiljalleen myös muille elämänalueille, minäkuvaan, käsityksiin naisista, harrastuksiin ja ystäväpiiriin. Teksti raapaisee sydämestä, koska se on niin totta ja jaettua – kaikki me olemme joskus tulleet torjutuksi tai jääneet ilman. Kokemuksellisten kohtien osuvuutta vasten tuntuukin turhauttavalta, että Hännikäinen ei ole kovin perehtynyt niihin yleisempiin seikkoihin, joihin hän perustaa yhteiskunnalliset johtopäätöksensä. Pieni perehtyminen perheen historiaan olisi paljastanut, että ydinperhemalli on ollut varsin hetkellinen ilmiö ja tällöinkin koskenut vain osaa perheistä. Hän olisi myös voinut kyseenalaistaa oletusta meidän aikamme ”yliseksualisoitumisesta” ja huomata sen liittyvän lähinnä seksin visualisoitumiseen ja perinteiseen keskiluokkaiseen häveliäisyyteen. Kansankulttuurihan on ollut seksivetoista ennenkin, täynnä tuhmia lauluja, tarinoita ja kokkapuheita. Hännikäinen toistaa kritiikittömästi myös oman aikamme seksimyyttejä. Itse en esimerkiksi jaa käsitystä, että aikamme olisi seksuaalisesti liberaali. Sopivan seksin määritelmä on muuttunut, mutta edelleen hyveellisestä seksistä (monogaamista, intohimoista, privaattia jne.) palkitaan ja paheellisesta (maksullista, julkista, sukupuolirooleja kyseenalaistavaa jne.) rangaistaan. En myöskään Hännikäisen tavoin näe miehiä tahdottomina otuksina, joita naiset voivat mielensä mukaan kiristää ja ohjailla seksillä. Vaikka jollakin naisella jollakin hetkellä tällaista valtaa varmasti on, myös naiset kärsivät puutteesta ja ajautuvat Hännikäisen kuvaamaan hylkäämisten kierteeseen. Hännikäinen on pyrkinyt ottamaan välimatkaa heräilevän miesaktivismin radikaaleimpiin virtauksiin. Silti Hännikäinenkin nojaa näistä ympyröistä tuttuun sosiobiologiseen eetokseen, jossa pariutumiskäyttäytymistä pyritään selittämään geneettisesti periytyvillä ominaisuuksilla. Ajattelun voima nousee sen lopullisuudesta, joka vapauttaa vastuusta: koska naiset on ohjelmoitu juoksemaan rahan ja vallan perässä, jääminen ilman ei johdu suoraan minusta vaan lompakkoni litteydestä. Vaikka osa pariutumispreferensseistämme varmasti on geneettisiä, poliittisen keskustelun kannalta näkökulma on vaikea, sillä se kiinnittää huomion muuttumattomaan eikä anna toivoa paremmasta. Samalla seksikäyttäytymisessämme on aina myös kulttuurisesti vaihteleva kerros ja muutoksen mahdollisuus lepää siinä. Esimerkiksi vaikka varakas mies on keskimääräisesti varatonta halutumpi sulhaskandidaatti (”luonnonvalinta”), naisten taloudellinen itsenäisyys selvästi vähentää miehen vaurauden merkitystä (kulttuurin merkitys). Hännikäisen pääväittämiä on, että osa miehistä jää kokonaan ilman, koska toiset keräävät haaremin. Hännikäinen etsii ratkaisua epäsuhtaan perinteisestä yhteiskuntamallista, jossa aviorikoksista rangaistiin ankarasti, mutta toisaalta lähes kaikille riitti puoliso. Hän päättelee, että tällä tavoin säädelty järjestelmä hyödyttäisi hänen kaltaisiaan, jotka nyt joutuvat tyytymään satunnaisiin seksiin ja lyhyisiin suhteisiin. Hännikäinen ei ota huomioon, että myös enemmistöllä naisista on elämänsä aikana useita seksikumppaneita ja että myös naiset tekevät avioliitoissaan syrjähyppyjä. Siten ainakin osan puutteesta täytyy johtua muusta kuin seksin kasautumisesta harvojen käsiin. Itse lähtisinkin purkamaan asetelmaa siitä, miten naiset työnnetään ulos seksimarkkinoilta paljon aikaisemmin kuin miehet. Kun kosmetiikkaa myydään ”aikuisille naisille”, purkin kyljestä hymyilee hyvin säilynyt nelikymppinen. Koska miehet pörräävät pariutumismarkkinoilla paljon pidempään (niin paljon, että edes naisten seksuaalisen aktiivisuuden varhaisempi alkaminen ei korvaa eroa) heitä on kerrallaan liikenteessä useampia ikäluokkia kuin naisia. Naisen nuoruuden korostumista perustellaan jälleen biologialla - vain hedelmällisessä iässä olevilla naisilla on oikeus tulla nähdyksi seksuaalisena olentona. Jos pyrkisimme eroon tästä naisen ikään liittyvästä stigmasta, parittelukumppaneita olisi runsaammin tarjolla ilman syrjähyppyjen kriminalisointiakin. Edellä esittämistäni huomioista huolimatta on ilmeistä, että Ilman on tärkeä teos. Se on hyvin kirjoitettu, rehellinen ja koskettavakin. Julkisuudessa on paheksuttu erityisesti lukuja, joissa Hännikäinen epäilee naisten sopivuutta akateemiselle uralle ja ehdottaa pakollista bordellipalvelusta. Itse tulkitsin nämä kohdat kirjallisena kuvauksena pitkän pakkoselibaatin ahdistavuudesta, en vakavana ehdotuksena naisopiskelijoiden pakkosiirrosta ilotaloihin. Kirjan yleinen sävy ei ollut naisvihamielinen, pikemminkin naista ihannoiva. Pamfletin tehtävänä on herättää keskustelua ja käynnistää lukijassa ajatusprosesseja. Hännikäisen saama vastaanotto kertoo siitä, että kirja tarttuu monenlaisiin ajankohtaisiin kosketuspintoihin. On selvää, että oman kokemuksensa kautta Hännikäinen on päässyt kiinni ilmiöön, joka oleellisesti heikentää monien ihmisten mahdollisuutta onnelliseen elämään. Koska merkittävä osa aikuisten välisestä koskettelusta on kulttuurissamme sidoksissa seksiin, kertomus seksin puutteesta on itse asiassa laajempi kertomus oikeudesta koskettaa ja tulla kosketetuksi. Kirja on tärkeä osa viimeisen parin vuoden aikana virinnyttä keskustelua siitä, miten myös heteroseksuaalisuus on poliittista, miten sen kautta ihmisiä palkitaan, kontrolloidaan, alistetaan ja emansipoidaan. Kiitos Hännikäisen meillä alkaa taas olla välineitä nähdä, miten yksityinen on poliittista. |
»Etusivu »Kuka olen? »Blogi-päiväkirja »Yhteiset asiat »Kirjoituksia »Ota yhteyttä »Linkit |