| Ikävä | päävalikko |
|
Apu 36/2009 Suurin osa kylän miehistä asuu 20-30 hengen parakeissa, joissa aina kaksi jakaa pikkuruisen huoneen. Keittiö- ja pesutilat ovat yhteisiä. Ahtautta helpottaa hieman se, että töitä tehdään kolmessa vuorossa kuutena päivänä viikossa. Ainoastaan sunnuntaisin lähes kaikki ovat yhtä aikaa vapaalla. Tavanomainen kuukausipalkka on 2000-2400 euroa käteen. Se on kohtuullinen kasa rahaa, mutta työtunteihin ja ammattitaitoon nähden selkeästi alle sen, mitä keikkatyöläisille pitäisi maksaa meikäläisten työehtosopimusten mukaan. Tutkimustyöni vuoksi asuin elokuun kimppakämpässä puolalaisten miesten kanssa. Jakso oli opettavainen. Tiivis parakkielämä näytti sydäntä särkevän konkreettisesti siirtotyöläisen suurimman ongelman. Ei se ole puuttuva ylityökorvaus, huoneiden krooninen ristiveto tai itse työn raskaus vaan perheeltä viety aika. On tavallista, että palkattomalle lomalle kotimaahan lähdetään kolmen tai viiden kuukauden välein, sillä enempään ei ole varaa. Miehet surevat, että pienimmät lapset eivät tunnista heitä näin pitkän eron jälkeen. Joka kerta odotettuihin kotikäynteihin liittyy vierauden tuntu; lyhyillä lomajaksoilla ei ehdi arkeen saakka. Lapsille isästä tulee nettikameran välittämät kasvot tietokoneruudulla. Monet asuinkumppaneistani ovat ennen Olkiluotoa työskennelleet eri puolilla Eurooppaa, sillä kotimaassa työn saanti on vaikeaa ja alle tonnin palkalla ei perhe elä. Pelkästään Puolassa arvioidaan miljoonan ihmisen työskentelevän 11 kuukautta vuodesta ulkomailla, tähän päälle tietysti lyhyemmät työkomennukset ja pysyvästi maasta muuttaneet. Huomattavan suurella osalla siirtotyöläisistä on taaperoikäisiä lapsia, sillä kun perheenlisäys pakottaa naiset kotiin, isästä tulee perheen ainoa elättäjä. Ehkä myös yritykset suosivat vakaampia perheellisiä miehiä. Kolikon toinen puoli on Itä-Euroopassa parhaillaan varttuva kadotettujen sukupolvi: lapset, joiden toinen tai molemmat vanhemmat ovat lähteneet ulkomaille töihin. Viime keväänä kirjoitin raporttia Moldovassa, jossa yksin jääneille siirtotyöläisten lapsille on jouduttu perustamaan lukuisia orpokoteja. Kansanvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM on taas äskettäin kritisoinut tätä Suomenkin tukemaa järjestelmää, jonka seurauksena perheet hajoavat. Joidenkin tutkimusten mukaan jätetyksi tuleminen traumatisoi lapsia vakavammin kuin vanhempien päihteiden käyttöön liittyvä laiminlyönti. Kannatan lämpimästi rajojen asteittaista avaamista - jos linnut lentävät yli rajojen ja pääomat liikkuvat rajoituksitta, mikseivät ihmisetkin tekisi niin? Nykyisellä siirtotyöjärjestelmällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä vapauden, suvaitsevaisuuden tai oikeudenmukaisuuden kanssa. Vapautta ei ole se, että ihmisten on pakko jättää rakkaansa leivän tähden eikä se, että oleskelulupa on sidoksissa suostumukseen työskennellä b-luokan ehdoilla. Ihmisten vapaata liikkuvuutta ei liioin edistä, että kaikki hallituksen maahanmuuttopolitiikan kritiikki leimataan ulkomaalaisvastaisuudeksi. On pystyttävä puhumaan siitä, että muiden ilmiöiden tavoin myös siirtolaisuuteen liittyy myönteisiä ja kielteisiä piirteitä sekä keskenään ristiriitaisia intressejä. Suurelle osalle ihmisiä arvokkainta elämässä on läheisten kanssa vietetty aika. Siksi perheiden eheyden pitäisi olla Suomen siirtolaispolitiikan kulmakiviä, ei vain halpatyövoimaan liittyvä kiusallinen kuluerä. Jos lähetetylle tai muuten Suomeen ajautuneelle työvoimalle maksettaisiin edes lainsäädännön ja työehtosopimusten vaatima minimi, monet voisivat tuoda perheensä Suomeen työskentelyajaksi. Sitä toivovat myös parakin 76 miehet, terveisiä vaan. |
»Etusivu »Kuka olen? »Blogi-päiväkirja »Yhteiset asiat »Kirjoituksia »Ota yhteyttä »Linkit |