Aamulehti, Alakerta 26.1.2004
Anna Kontula:

Lasten huostaanotot, opiskelijoiden mielenterveysongelmat, työikäisistä joka toinen uupunut, vanhusten yksinäisyyden hoito masennuksena. Voimmeko puhua enää hyvinvointivaltiosta?

Viimeiset viisitoista vuotta on merkinnyt monilta osin suomalaisten hyvinvointijärjestelmien taantumista. Lama tietenkin vaikutti sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämismahdollisuuksiin, mutta vielä suurempi onnettomuus on ollut poliittisen ilmapiirin laiskuus. Karrikoiden voidaan sanoa, että vasemmisto vaatii hyvinvointivaltion säilyttämistä ennallaan, oikeisto sen purkamista. Kellään ei ole aikaa tai rohkeutta pohtia, miten järjestelmiä tulisi kehittää.

Perinteinen hyvinvointivaltio näytti voimansa 1990-luvun alun lamassa. Laastit rapisivat ja ikkunat särkyivät, mutta perusta kesti. On kuitenkin selvää, että viidessätoista vuodessa suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon. Jo pelkästään työelämän muutos esittää hyvinvointijärjestelmälle vaikean uudistumishaasteen. Kun työsuhteissa epätyypillisestä on tullut tyypillistä ja työn ja opiskelun vaihtelu jaksottuu koko elämänkaarelle, ei perinteiseen päiväkoti-opiskelu-työ-eläke – malliin kehitetty järjestelmä voi mitenkään vastata kansalaisten tarpeisiin.

Hyvinvointirakenteiden uudistamiseen ovat lähes ainoina pyrkineet sosiaali- ja terveyssektorien henkilöstö. Ruohonjuuritasolla on ideoitu ja toteutettu monia onnistuneita kokeiluja ympäri Suomen, pääosin oman entistä stressaavamman työn ohessa. Liian usein edes kuntatason tukea on löytynyt vain sellaisille uudistushankkeille, joissa ykköstavoitteena on kustannusten vähentäminen. Politiikan piirissä ei muisteta, että hyvinvointijärjestelmän tehtävänä ei ole säästää rahaa. Sen tehtävänä on jakaa riskejä, lisätä turvallisuutta ja huolehtia jokaisesta.

Lähinnä kuntatalouden kautta hoidettavaa sosiaali- ja terveyssektoria vaivaa toivoton lyhytjänteisyys. Rahoista päättävät ovat kiinnostuneita vastaamaan vain yhdestä budjettivuodesta kerrallaan. Niin yhteiskunnallinen kuin ajallinenkin makrotaso jää hiekkalaatikolla huomiotta. Koko ajan yleistyvä kilpailuttaminen saattaa tuoda säästöjä, mutta hyvin harvoin se mahdollistaa pitkäjänteisen hyvinvointipalvelujen kehittämisen – sen paremmin kunnalle kuin palvelua myyvälle yrityksellekään.

Sosiaali- ja terveyssektoria ei voida oikeasti uudistaa, ennen kuin strategiaksi valitaan kriisien paikkailun sijaan riskien ennaltaehkäisy. Ennaltaehkäisevää työtä tekevät kiitettävästi nytkin monet vakiintuneet tahot, kuten neuvolat, kouluterveydenhuolto ja työterveydenhuolto. Merkittäviä uusia käytänteitä ei ole kuitenkaan omaksuttu yli vuosikymmeneen.

Suomella on varaa kunnolliseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Meitä uhkaillaan suurten ikäluokkien vanhenemisella. Väitetään, että hyvinvointipalveluja on karsittava, koska talous ei kestä noita vanhuslaumoja. Kuitenkin Suomi on nyt varakkaampi kuin koskaan. Lokakuussa 2003 meidät rankattiin taas kilpailukyvyssä maailman ykköseksi. Kysymys onkin prioriteeteista: jos köyhä Suomi kasvatti ja koulutti suuret ikäluokat, kyllä rikas Suomi saattaa heidät kunniallisesti elämänsä ehtoolle.

Uudistuksia kuitenkin tarvitaan, osittain muuttuvan ikärakenteen takia. Tärkeämpi syy on kuitenkin jo hyvinvointivaltion luomisen ja kaupungistumisen yhteydessä tapahtuneen virheen korjaaminen. Alun perin nykymuotoisen sosiaaliturvan tarkoitus oli taata yhtä tiheä turvaverkko kaikille kansalaisille sukulaisten määrästä tai varallisuudesta riippumatta. Yhdessä maassamuuton ja teollistumisen kanssa se johti kuitenkin yhteiskuntaan, jossa sosiaaliset siteet heikkenivät. Kun ennen turva syntyi yhteydestä sukulaisiin ja ystäviin, nyt se saadaan julkiselta sektorilta.

Kehitykseen liittyy monia pulmia. Pienimpiä niistä on, että tasa-arvoon tähtäävä julkinen järjestelmä on välttämättä jäykkä ja byrokraattinen – useimmiten jäykkyyksien purkaminen on merkinnyt myös tasa-arvon vähenemistä. Paljon suurempi ongelma on, että vaikka toimivat sosiaali- ja terveyspalvelut kykenevät tarjoamaan turvallisuutta elämän riskitilanteissa, sosiaalista yhteisöä tai sosiaalisuutta ei voi yksioikoisesti tuottaa julkiseksi palveluksi.

Eniten tästä kärsivät tietenkin lapset. Kun aikaisemmin vanhempien tukena hoitotyössä olivat suvun aikaisemmat ja rinnakkaiset polvet, nyt lasten läheissuhteet saattavat rajoittua vain kahteen tai yhteen vanhempaan. Kasvatusvastuuta pyritään jakamaan kouluille ja päiväkodeille, mutta ei se ole sama asia. Ja turvaverkkojen puutteesta kärsivät tietenkin myös vanhemmat. Meidän maailmamme työntää julmasti pienten lasten äidit loskaisten lähiöiden hiekkalaatikoille ilman aikuiskontakteja. Moneen paikkaan on sosiaalisesti kiellettyä tulla yhdessä lasten kanssa.

Nyt olisi aika miettiä, voidaanko nyky-yhteiskuntaan kasvattaa rinnakkain kadonnutta yhteisöllisyyttä ja julkisia hyvinvointipalveluja. Miten palveluja tulisi kehittää, jotta järjestelmä antaisi tilaa ja resursseja ihmisten omaehtoisille auttamisverkostoille, mutta samalla varmistaisi tasa-arvoisen huolenpidon kaikista?

Joitakin suoraan järjestelmään liittyviä muutoksia on helppo toteuttaa. Ei ole järkevää polttaa vanhuksen omaishoitajaa loppuun, jos se on vältettävissä kotiavun ja parin vapaapäivän lisäyksellä. Ei ole järkevää jättää huomiotta lapsen hätää ajoissa, jos yhden huostaan otetun lapsen kustannuksilla pystyttäisiin palkkaamaan koulutettu sosiaalityöntekijä estämään kotiolojen kärjistymistä. Ei ole järkevää sijoittaa hajonneen perheen vanhempia eri puolille kaupunkia, jos kaupungin vuokra-asunto löytyisi samasta naapurustosta, ja isä ja äiti ovat valmiita jakamaan arjen kasvatusvastuun. Näistä kyllä kiitettävästi puhutaan, mutta budjeteissa ne jäävät edelleen vähälle huomiolle.

2000-luvun yhteisöllisempi julkinen sektori edellyttää kuitenkin myös järjestelmien laajempaa uudistamista. Julkisuudessa puhutaan lähinnä palvelujen järjestämisvastuun siirtämisestä yksityiselle sektorille. Niiltä osin kun yksityinen sektori sopii hyvinvointipalvelujen tuottajaksi, yhtä varteenotettava ja kenties taloudellisempi yhteistyötaho ovat voittoa tavoittelemattomat kansalaisjärjestöt. Näillä on monesti korvaamatonta tietoa potilaan ja omaisten näkökulmista. Ne kykenevät tarjoamaan myös omaisille mahdollisuuden toimia konkreettisesti läheistensä hyvinvoinnin eteen.

Yhteisöllisyys ei kuitenkaan voi toteutua, jos siihen pyritään vain hyvinvointipalvelujen puitteissa. Yhteisön uusi löytyminen edellyttää, että ihmisillä on todella myös mahdollisuus oppia tuntemaan ja kantamaan vastuuta lähimmäisistään. Näillä leveysasteilla kaupunkeihin tuskin syntyy spontaania katukulttuuria, joten korttelien suunnittelussa olisi varattava yhteistä oleskelutilaa. Vuokra-asuntoja pitäisi löytyä myös ydinperhettä isommille ruokakunnille.

Ennen muuta työelämää on rakennettava siten, että ihmisillä on aito mahdollisuus valita lyhyempää työaikaa – vaikka sitten pienemmillä ansiotuloilla. Enää ei ole välttämätöntä, että merkittävä osa aktiivi-ikäisestä väestöstä kuluttaa kaiken energiansa ansiotyöhön. Vapaa-aikaa voisi käyttää paitsi läheisistä huolehtimiseen, myös yhteiseen päätöksentekoon ja suunnitteluun omassa kunnassa tai taloyhtiössä.