Kunnat.net, kolumni 28.05.2007
Anna Kontula:

Viime kesänä eksyin ulkomailla ranskalaisomisteiseen striptease-klubiin. Kansallisuuksien kirjo oli huima: tanssijat olivat Itä-Euroopasta ja Thaimaasta, tarjoilijat paikallisia, autonkuljettajat intialaisia, turvamiehet Kongosta ja asiakkaat pääsääntöisesti brittejä.

Monikulttuurisuutta? Eipä niinkään.

Klubi kuuluu ylikansalliseen erotiikkaravintoloiden ketjuun. Sen liikeidea, säännöt, rekrytointi, tuotevalikoima, sisustus ja jopa ohjelmanumerot on pitkälle standardoitu. Klubeilla on vain yksi yhteinen toimintamalli, joka säilyy asiakkaiden ja työntekijöiden tiheästä vaihtumisesta huolimatta. Samaan tapaan kuin tietyt pikaruokaravintolat: menitpä missä päin maailmaa tahansa, tiedät aina, mitä on ruokalistalla ja miten sen saamiseksi pitää käyttäytyä. Kyse on vahvasti mono-, ei monikulttuurisuudesta.

Standardoinnin jäljet johtavat autotehtaalle, jossa herra Ford oivalsi, miten tuottaa enemmän vähemmällä. Teollisessa tuotannossa työsuoritusten osittelu muodosti kontrollin perustan. Se myös laski työn hintaa, sillä tehdastyöläinen oli helposti vaihdettavissa uuteen "koneen orgaaniseen osaan". Mikäli tehdastyöläiset olisivat saaneet itsenäisesti kehittää työtään, se olisi hidastanut oppimista ja siten nostanut työvoimakustannuksia.

Vaikka fordistinen malli alkaa olla teollisuudessa historiaa, nyt sitä sovelletaan palvelusektorilla, pitkälti kuntien tuella ja siunauksella.

Standardoinnin ihanne on globaali, ja klubikokemus tuli mieleen miettiessäni kotikaupunkini Tampereen kunnallisia ruokapalveluja. Kaksi vuotta sitten ruokapalvelut keskitettiin yhteen organisaatioon. Koulujen, päiväkotien, sairaaloiden ja vanhainkotien lähikeittiöistä tuli Tampereen Ateria, joka tuottaa joka päivä 35 000 ”tasalaatuista” ateriaa. Kodinomaisuuden tavoittelusta siirryttiin pitkälle tuotteistetun ravintolaketjun ihanteeseen, joka teoriassa on tehokas ja taloudellinen. Tarkkojen prosessinkuvausten avulla johdetaan jokaisen työntekijän jokaista työvaihetta ja työminuuttia. Tarvittaessa henkilöstöä voidaan  korvata lyhyelläkin varoitusajalla; pysyvää on vain toimintamalli. Työtehtävät muuttuvat luovasta ruoanlaitosta kohti einesten lämmittämistä ja puhtaanapitoa.

Naisliike on vuosikymmeniä vaatinut myös perinteisten hoiva- ja kotitöiden tunnustamista tuottavaksi työksi. Tavoite on vihdoin toteutumassa, kun uusintavat työt siirtyvät kotoa vaihtosuhteeseen ja kasvavat talouskonsulttien armeijat vartioivat palvelualojen tuottavuutta. Kun yksittäisen työntekijän luova panos minimoidaan, kasvaa tuottavuus. Käytännössä se tarkoittaa teollisuuden liukuhihnamallia, minuutintarkkaa standardointia ja tiukkaa kontrollia.

Jäljelle jää kysymys: Hei siskot, tätäkö me todella halusimme? Selvää on, että hoidettavien määrä lisääntyy ja että hoidotta ei voi ketään jättää. Palveluiden liukuhihnamallin mahdolliset säästöt maksatetaan kuitenkin inhimillisillä kustannuksilla.

Tuottavuus on hieno asia, sillä sitä kautta säästyy aikaa ja voimavaroja tärkeämpiin asioihin. Kun joku vielä keksisi, mitä ne tärkeämmät asiat ovat.