| Hirviöäidit | päävalikko |
|
Anna 7/2010 Tämä ei vielä mitenkään tarkoita äitiyden yli-ihannointia, kuten esimerkiksi romantiikan kautena tapahtui. Me tunnustamme, että äidit ovat ihmisiä, eivät pyhimyksiä. Ja koska äidit ovat inhimillisiä, saattaa äidiltä joskus palaa pinna ja hän korottaa ääntään. Mutta lyödä lasta – ei, sitä eivät äidit tee. Jos lapset kohtaavat perheessä väkivaltaa, on tekijänä isä tai isäpuoli. Toki löytyy joitakin biologisesti lisääntymiskykyisiä naisia, jotka kohtelevat lapsiaan kaltoin. He ovat ikään kuin äitiyden vääristymiä, eivätkä päihteiden väärinkäytön tai vakavan traumatisoitumisen turmelemina kykene todelliseen äitiyteen. Pyhä äitiyden myytti ei jätä sijaa pahoille teoille. Niin me edelleen ajattelemme, vaikka tilastot ovat jo pitkään kertoneet ihan muuta: Vuosilta 1970-1994 kootussa aineistossa 41 % lasten väkivaltaisista kuolemista oli äidin aiheuttamia (isien vastaava luku on 26%). Näistä suurimman ryhmän muodostivat alle yksivuotiaiden surmat, joissa äiti osoittautui tekijäksi 73 prosentissa tapauksista. Myös poliisiammattikorkeakoulun äskettäisessä lapsiuhritutkimuksessa teini-ikäiset lapset olivat nähneet ja kokeneet useammin väkivaltaa äidin kuin isän taholta. Lastensuojelun keskusliitonkin selvityksen mukaan naiset käyttävät ruumiillista väkivaltaa lasten kasvatuksessa miehiä useammin. Tutkimusten valossa ei äiti läheskään aina askaroi sädekehän alla. Isien ja äitien suhteellisia eroja selittää osaltaan se, että naiset kantavat edelleen valtaosan kasvatusvastuusta ja erossa lapset jäävät yleensä äidille. Siten on todennäköistä, että kriisitilanteessa paikalla oleva aikuinen on äiti, vaihtelevine ongelmanratkaisutaitoineen. Tämä ei kuitenkaan poista tosiasiaa, että ainakin lievä fyysinen kuritus on edelleen pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Siitä huolimatta, että myös tukkapölly ja luunappi ovat väkivaltaa ja sellaisina kriminalisoitu. Ei, eivät niin tee vaan luonnonoikut. Ja kyllä, ihan tavallisen oloinen äiti voi pahoinpidellä lastaan. Jokainen vanhempi tietääkin, ettei erottelu äiteihin ja hirviöäiteihin palaudu lapsiperheen arkeen. Varsinkin pienten lasten kohdalla hoiva on niin fyysistä, että väkivallan mahdollisuus tulee ajoittain pelottavan lähelle. Kakkavaipat on vaihdettava, vaikka lapsi kirkuisi, potkisi ja heittäytyisi lattialle ulvomaan. Neuvolassa vanhempi puristaa lastaan aloillaan, että valkotakkinen täti saa rauhassa tökkiä piikkejä käteen. Ja jos lapsi ei suostu pukeutumaan pakkaseen, on hänet puettava. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki lapseen koskeminen olisi väkivaltaa, tai ettei täyspäinen aikuinen ymmärtäisi eroa. Mutta myös väkivallattomat vanhemmat vaistoavat, miten helposti tukistus tai retuuttaminen tapahtuu, jos kontrolli pettää eikä turvaverkkoja ole. Suurin osa äideistä, myös lapsiaan pahoinpitelevistä, pitää lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa moraalisesti tuomittavana. Äidin erottaakin hirviöstä siinä, että rajan ylittyessä hän tunnistaa ongelman ja etsii ratkaisua. Valitettavasti avun saanti ei ole helppoa. Miehille löytyy kyllä vaikka mitä palvelevaa puhelinta, vertaistukiryhmää ja lyömätöntä linjaa. Väkivaltaisille naisille suunnattua tukea on huomattavasti vähemmän – isoissa kaupungeissa ehkä pari vaihtoehtoa, pienemmissä ei mitään. Usein naiset pyrkivätkin selviytymään yksin, paremmalla elämänhallinnalla, ettei uusia lyöntejä enää tulisi. Toiset onnistuvat paremmin kuin toiset. Lapsiaan pahoinpiteleville äideille tarkoitetun tuen vähäisyys ei silti ole se suurin ongelma. Paljon vaikeampi haaste on äitiyttä ympäröivä pyhimysmyytti, joka estää väkivallasta puhumisen. Tukea ei yleensä uskalleta hakea, sillä väkivaltainen äiti mielletään pikemminkin demoniseksi kummajaiseksi kuin avuntarvitsijaksi. Häpeä estää uskoutumasta edes niille läheisille, joilta voisi saada tukea arjen hallintaan. Kun lojaalius vanhempia kohtaan pitää myös lapset vaiti, jää suurin osa väkivallasta piiloon. Niin säilyy vuodesta ja sukupolvesta toiseen jatkuva väkivallan kierre. |
»Etusivu »Kuka olen? »Blogi-päiväkirja »Yhteiset asiat »Kirjoituksia »Ota yhteyttä »Linkit |