| Keskustelupuheenvuoro halusta ja lihasta | päävalikko |
|
Kulttuurivihkot 6/2009 Kolumnissaan Nissinen arvelee, että harva feministi tunnistaa kuuluvansa Kontulan kritisoimaan valtavirtafeminismiin. Tässä hän on varmaankin aivan oikeassa. Kirjani tarkoituksena ei olekaan kritisoida joitakin tiettyjä ihmisiä, vaan laajempaa sosiaalista ilmiötä. Yhteiskunnallisista liikkeistä kirjoittaminen on haasteellista, sillä ne koostuvat yleensä useista rinnakkaisista ja jopa keskenään ristiriitaisista ajatuspoluista. Jotta voisimme ylipäätään puhua sosialismista, raittiusaatteesta tai Jehovan todistajista, on suostuttava yleistyksiin, yksinkertaistuksiin ja keskiarvoihin. Kirjassani olen nimennyt valtavirtafeminismiksi joukon sellaisia mielipiteitä, toimintamalleja ja suhteita, jotka selvästi ovat sidoksissa toisiinsa ja muodostavat suomalaisen feminismin sisälle hegemonisessa asemassa olevan kokonaisuuden. Kyse on siis eräästä feminismin konstruktiosta tai ”Kontulan omasta fantasiasta”, kuten Nissinen aivan oikein kirjoittaa. Silti väitän, että vaikka valtavirtafeminismi-kritiikkini ei kohdistu kehenkään tiettyyn ihmiseen, on se kahdella tapaa totta. Ensinnäkin sen kaikki osat perustuvat dokumentoituihin lähteisiin. Esimerkiksi Nissisenkin käsittelemä naisten alistumisfantasioiden paheksunta toistuu sekä kansainvälisessä (esim. Sheila Jeffreys) että suomalaisessa (esim. Leena Ruusuvuori) tietyn feminismi-genren keulahahmojen puheenvuoroissa. Toiseksi, kirjasta tullut palaute kertoo, että kymmenet nuoret naiset kokevat vaikeaksi yhdistää vallalla olevaa feminististä ideologiaa omaan seksuaaliseen toimijuuteensa. He kirjoittavat, kuinka ovat tulleet ulossuljetuksi sisarten keskuudesta väärän pukeutumisen, käytöksen, seuralaisen tai halun takia. Jos näinkin suuri joukko fiksuja naisia kokee itsensä feministien seuroissa vieraaksi tai jopa kiusatuksi, eikö liikkeen olisi syytä tehdä muutakin kuin syyttää Kontulaa satuilusta? Nissinen myös ihmettelee tekstissään, miksi Kontula ylipäätään murehtii sitä, että joku ei hyväksy SM-seksiä. Ei Kontula murehdikaan. Sen sijaan hän suree sitä, miten aikuiset ihmiset käyttävät valtaansa erilaisuuden tukahduttamiseen. Ongelma on, ettei valtavirtafeminismi tyydy vain paheksumaan tai säälimään ryhmään kuulumattomia. Se on poliittinen liike, jonka tavoitteena on muuttaa yhteiskuntaa omia normeja vastaavaksi. Viimeistään tässä kohtaa Nissisen olisi ehkä ollut hyvä lukea kirjani pelkkien lehtireferaattien sijaan. Siinä nimittäin koetan toistuvasti osoittaa, miksi seksi on poliittista. Ajallemme on tyypillistä myytti, jonka mukaan elämme ultraliberaalissa maassa, jossa kaikki seksi on sallittua - paitsi tietenkin perversiot, joita tietenkin pitääkin vastustaa. Myytti hyödyttää valtavirtafeminismiä, joka pyrkii demonisoimaan, ulkoistamaan ja kriminalisoimaan kaiken omaan ideologiaansa sopimattoman seksin. Myyttiä ylläpitävät myös Nissisen kaltaiset psykoanalyyttisesti suuntautuneet esteetikot, joille seksi on ”Lacania”, ”Buttleria” ja ”ruumiin representaatioita, siis kaikkea muuta paitsi lihallisia valtasuhteita. Ja kuitenkin seksuaalinormisto, sen rangaistukset ja palkinnot ovat koko ajan läsnä. Ne määräävät, saavatko pojat suukotella koulun pihassa tai pappi jatkaa työssään sukupuolenkorjausleikkauksen jälkeen. Niistä riippuu, voiko hämärään puistoon mennä minihameessa ja ne päättävät, että poliitikko saa kirjoittaa eroottisia runoja mutta ei tekstareita. Seksuaalinen toiminnan tila on tietenkin sidoksissa muihin yhteiskunnallisiin hierarkioihin, jolloin koulutetulla suomalaisella naisella on paljon suurempi valta normittaa (tai kyseenalaistaa normeja) kuin köyhällä siirtolaisnaisella. Silti normit koskevat meitä kaikkia. Valtavirtafeminismin seksuaalinen puritanismi kiinnostaa minua yksinkertaisesti siksi, että se vaikuttaa henkilökohtaiseen seksuaaliseen liikkumatilaani. Olen ilmiöstä huolissani myös siksi, että feministinä haluaisin olla rakentamassa kahleita katkovaa, en niitä takovaa liikettä. |
»Etusivu »Kuka olen? »Blogi-päiväkirja »Yhteiset asiat »Kirjoituksia »Ota yhteyttä »Linkit |