Onko vasemmistosta haastajaksi?	päävalikko
Artikkeli teoksessa Hanna Kuusela & Mika Rönkkö (toim.) Puolueiden kriisi. Puolueet ja uusliberalismi: Mitä on tehtävä? s. 73-82. Minä synnyin liikkeen lapseksi. Viikon ikäisenä kuulin ensimmäisen työväenlauluni, kuukauden vanhana osallistuin vappumarssille. 12-vuotiaana istuin pimeässä ja katselin televisiosta, miten riemuitseva väkijoukko hajotti muurin. Itäisen järjestelmän hajoaminen oli vasemmistolaiselle liikkeelle valtava taloudellinen ja ideologinen kriisi, mutta se vaikutti myös yleisemmin Suomen poliittiseen kulttuuriin. 1980-luvulle saakka lähes kaikki yhteiskuntakritiikki oli kanavoitunut kansandemokraattien kautta ja kun he eksyivät, poliittinen keskustelu katosi. Liikkeen raunioilta noussut Vasemmistoliitto ei kyennyt vuosiin luomaan uutta vaihtoehtoista ideologiaa. Miten olisi voinutkaan, sillä murroksen säikähdyttäminä vasemmistointellektuellit olivat paenneet kammioihinsa: kun Suomen rajoilla tehtiin maailmanhistoriaa, yhteiskuntatieteilijät sulkivat korvansa, lukitsivat ovensa ja tutkivat kielen rakentumista. Samoihin aikoihin vasemmiston omien koulutuskeskusten konkurssit johtivat siihen, että maasta katosivat loputkin yhteiskuntakritiikin instituutiot. Vasemmistopoliitikot katselivat hämmentyneinä askel askeleelta etenevää uusliberalismia. Vaisto sanoi että metsään mennään, mutta vaihtoehtoisten ratkaisumallien puuttuessa ei osattu muuta kuin keräillä touhukkaasti hajoavan hyvinvointivaltion palasia. Niin liikkeen lapsi kuin olenkin, en surisi kansandemokraattien tappiota, jos sen paikalle olisi syntynyt jokin muu vasemmistolainen vastavoima. Niin ei kuitenkaan käynyt. Aloitteleva vihreä liike teki joitakin vakavia yrityksiä ainakin ympäristökysymyksissä, mutta kasvava suosio tukahdutti radikalismin nopeasti samaan hovikelpoisuuteen, johon Vasemmistoliitto epätoivoisesti tarrautui. Suomi on pieni ja sen poliittinen johto konsensushakuista. Avoimia ristiriitoja vältellään viimeiseen asti. Vaikka uusliberalismia ei kukaan ilmoita kannattavansa, se on jo vuosia ollut maan poliittisen hegemonian perusta. Poliitikko saattaa olla vain klubin jäsen tai sitten ulkopuolinen. Hegemoniaa kyseenalaistaville rauhanhäiritsijöille ei jäsenkorttia anneta, sillä kaikki tietävät heidät ”yhteistyökyvyttömäksi”. Oma pohjakosketukseni osui niinkin myöhään kuin vuodelle 2003. Sattumien summana sain kutsun Sitran juhlaillallisille. Paikalla oli maan kerma: ministereitä, yritysjohtajia, kirkon ja kulttuurielämän ylintä johtoa. Eräs ykkösketjun poliitikko ehdotti maljapuhetta ”meille Suomen eliitille, sillä sitä me todella olemme, vaikka kateellisen kansan kuullen ei sitä toki voi ääneen sanoa.” Raskauteeni vedoten en ollut ottanut lasia, mutta viereisessä pöydässä istuvat pari Vasemmistoliiton kansanedustajaa nostivat maljansa siinä kuin muutkin, ”meille eliitille”. Mietin, mitä he mahtoivat ajatella. Mietin, voisinko raskauden varjolla oksentaa kukkaruukkuun. Vasemmistolaisten poliitikkojan hämmennys iski suoraan ihmisten arkeen. Tuloerot ovat kasvaneet Suomessa 1970-luvun alun tasolle ja naisten palkkaeuro pudonnut 75 senttiin. Verrattuna 1990-luvun alkuun on lapsiköyhyysaste lähes kolminkertaistunut. Yrittäjyyskasvatuksen tuominen kouluihin, ruumiin kontrolli ja rikosoikeudelliset muutokset rakentavat nöyrää työvoimaa, eivät ajattelevaa kansalaista. Muutokset tapahtuvat vähän kerrassaan, ikään kuin itsestään. Kuka päätti täyttää kadut mainoksilla niin tyystin, että visuaalisen saasteen lisäksi ne uhkaavat liikenneturvallisuutta? Milloin kotikaupungistani Tampereesta tuli ”Tampere-konserni” ja sen kuntalaisista ”asiakkaita”? Milloin lapsen lohduttamisesta tuli päivähoidon ”laatukriteeri”? Entä milloin köyhien ja rikkaiden sairaanhoito eriytyi? Mitään yksittäistä päätöstä ei koskaan tehty. Uusliberalismi tuli hiljaa, koska kellään ei ollut kykyä, taitoa tai uskottavuutta tehdä siitä numeroa. Noin kymmenen vuotta sitten liityin puolueeseen. Se ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Tuolloin ei Vasemmistoliitto ollut mitenkään trendikäs valinta, eikä sillä ollut kummoisia tulevaisuudennäkymiä. Oli muitakin puolueita ja puolueiden ulkopuolella laaja järjestökenttä. Vasemmistoliiton myöntelypolitiikka 1990-luvun puolivälissä oli vielä hyvässä muistissa. Silti, siellä täällä organisaatiossa kyti, oli rohkeita ihmisiä, kovaa työtä ja aitoa toveruutta. Ehkä tästä vielä peli tulisi. Vasemmistoliitolla on nyt vähemmän resursseja ja kannatusta kuin koskaan historiansa aikana. Silti olen toiveikkaampi puolueen tulevaisuuden suhteen kuin sen lihavampina vuosina. Vasemmistoliitossa on vihdoin potentiaalia uskottavan vaihtoehdon esittämiseen. ”Punavihreys” oli pitkään lähinnä yritys hidastaa joukkojen siirtymistä vihreisiin, mutta nyt siitä on hiljalleen muodostumassa oikea ideologia, aate ihmisen ja luonnon puolesta talouden ylivaltaa vastaan. Monet merkit kertovat tuulen kääntymisestä: Nuorisovaaleissa vasemmisto on voimistunut ja ylioppilaskuntavaaleissakin punavihreät ryhmät menestyvät. Suhdanneherkät intellektuellit ovat palanneet puolueen laitamille. Vasemmistoliiton politiikka ja asiakirjat viiraavat koko ajan vasempaan. Kansandemokraattien kultaisia vuosikymmeniä muistelevat veteraanit eivät ehkä muutosta näe, mutta meille 1990-luvulla aikuistuneille ero on ilmeinen. Enää sosialismi ei tarkoita mielenvikaisuutta. Mitä on tehtävä? Punavihreän vasemmiston rakentaminen on kuitenkin vasta alussa. Jos Vasemmistoliitto aikoo oikeasti haastaa uusliberalismin, on sen kyettävä muokkaamaan politiikkaansa merkittävästi. Ensinnäkin nykyistä politiikkaa ohjaava jako hyvään valtioon ja pahaan yksityissektoriin on purettava. Todellinen ristiriita ei ole julkisen ja yksityisen sektorin vaan yksityisen ja yhteisen omistamisen välillä. Valtio sisältää mahdollisuuden omistuksen demokraattiseen kontrolliin, mutta nykyisellään sen ensisijainen tavoite on kapitalismin tukeminen. Juuri valtio luo uusliberalismille markkinoita ja vahvistaa yksityisomistuksen lainsuojan. Kuten Tehyn työtaistelun yhteydessä säädetty pakkotyölaki osoitti, tarpeen tulle valtio on valmis joustamaan jopa oman perustuslakinsa takaamista oikeuksista. Kun voittoa tavoittelematon järjestökenttä tarjoaa yhä suuremman osan hyvinvointipalveluista ja julkista sektoria hallinnoidaan markkinalogiikalla, ei ole puhdasta ja pyhää hyvinvointivaltiota pelastettavaksi. Itse epäilen, missä määrin sitä koskaan olikaan: parantuiko naisen asema todella, kun hän hyvinvointivaltiossa hän sai siirtyä kodin ulkopuolelle tekemään vaihtosuhteessa tuntemattomille niitä samoja palveluksia, joita hän aikaisemmin teki kotona läheisilleen. Toinen keskeinen kysymys liittyy työelämän murrokseen. Virallinen Suomi elää menneessä. Politiikassa, tutkimuksessa, lainsäädännössä, turvaverkoissa ja mediassa on työelämän epävarmistumisen laajuus jäänyt huomaamatta. Harmittavaa on, että kelkasta on pudonnut myös suurin osa vasemmistolaista ay-liikettä. Erityisesti tehdassalien sinihaalareiden rakentamat teollisuusliitot ovat aseettomia silloin, kun ansiotyö ei ole enää olekaan toistaiseksi voimassa, välttämättä ei edes palkkatyösuhteessa. Ei freelancer voi lakkoilla. Eikä osa-aikatyöhön palkattu myyjä kantele työturvallisuusrikkomuksista, sillä silloin ei tule työtunteja eikä palkkaa. Pitkälti työn murroksen analyysistä riippuu, kuinka kestäviä visioita vasemmisto voi rakentaa ja miten ne koskettavat ihmisiä. Hieman nilkkani nyrjähtämisen jälkeen ystäväni soitti ja tiedusteli, paljonko sain sairaslomaa. Hän on itse pitkän linjan ay-aktiivi ja äskettäin siirtynyt liittonsa johtajakerrokseen. Kerroin, että ei meillä apurahatutkijoilla ole sairaslomaa. Langan toisessa päässä tuli hiljaista. Ystäväni oli tietenkin kuullut huhuja sellaisesta, mutta ihanko hänenkin tuttavapiirissään… Vasemmiston historiallinen vahvuus on työ. Työ on kuitenkin perinteisesti ollut keskeinen vasemmistolaisen identiteetin perusta ja siten sen kritiikki koetaan helposti uhkaavana. Juuri työn tekeminen on erottanut meidät ”herroista”. Tätä kautta kapitalismin keskeisestä riistosuhteesta on tullut liikkeen olemassaolon ehto. Helposti käy niin, ettei vastapuoleksi enää mielletäkään suurpääomaa vaan ne ”pummit”, jotka kieltäytyvät ansiotyöstä tai ainakin tekevät sitä niin vähän kuin mahdollista. Tähän liittyy myös se, miksi perustulon vaatimus on vasemmistolle ongelmallinen. Riittävä ja universaali perustulo (erotuksena valtapuolueiden perustuloreformista, joka merkitsee vain kontrollin kiristymistä) on kuitenkin tämän hetken lupaavin sosiaalinen innovaatio, sillä se toisi lakkoaseen myös prekariaatin ulottuville ja antaisi resurssit ei-kaupallisten käytäntöjen rakentamiseen. Uusliberalismin laajentumisen ehtona kuitenkin on, että ihmiset haluavat tuoda yhä uusia toimintoja vaihtotalouden piiriin. Työn vieroksujat ovat sen suurin uhka, sillä näillä ihmisillä on aikaa ja motiivi rakentaa markkinalakien ulkopuolisia tiloja. Työelämään liittyvät myös kysymykset siirtolaisuudesta. Globaaleilla markkinoilla työvoiman hinta määräytyy kansainvälisesti ja näissä kamppailuissa päätetään myös suomalaisten tulevaisuuden työehdoista. Vasemmiston rasisminvastainen ja pakolaismyönteinen maahanmuuttopolitiikka ei riitä, vaan sen on kyettävä muotoilemaan siirtolaismyönteinen mutta kapitalismin vastainen ”työperäisen maahanmuuton” kritiikki. Oikeistolainen ajatus halpatyövoiman tuottamisesta Suomeen tekemään kantaväestön hylkimiä töitä on imperialismin muoto, ja siksi vasemmisto ei voi sitä kannattaa. Samalla kun puolustetaan ihmisten oikeutta liikkuvuuteen on muistettava, että suuri osa taloudellisista syistä tapahtuvasta siirtolaisuudesta aiheuttaa inhimillisiä tragedioita, kun perheet joutuvat vuosiksi hajalleen. Riistoa on sekin, miten rikkaat maat imevät köyhistä koulutetun työvoiman pienentääkseen omia koulutusmenojaan. Yhdessä valtavien tuloerojen ja EU:n tiukan rajapolitiikan kanssa ”Työperäinen maahanmuutto” on lisäksi kasvattanut paperittomien siirtolaisten oikeudettoman alaluokan, joiden varassa yhä suurempi osa maanosan elintasosta lepää. Pelkästään Filippiineiltä on lähtenyt miljoonia naisia. Voidaan vain arvailla, millainen katkeruus kasvaa niissä lapsissa, joiden äidit on viety hoitamaan rikkaan valkoisen naisen lapsia tai tanssimaan alasti hänen rikkaalle valkoiselle miehelleen. Monissa Euroopan maissa juuri vasemmisto on antanut siirtolaisille tukea ja kanavan näiden kysymysten esiin nostamiseen. Neljäs vasemmiston kannalta olennainen kysymys on, missä määrin yksilön kokemuksen tulisi vaikuttaa yleisiin poliittisiin valintoihin. Neuvottomuus näkyy monissa työelämän, siirtolaisuuden ja hyvinvointipalvelujen kysymyksissä. Miten vasemmiston esimerkiksi pitäisi suhtautua puolalaiseen rakennustyöläiseen, joka työskentelee tyytyväisenä vain puolella suomalaisten työehtosopimusten edellyttämistä palkoista? Tai pätkätyöläiseen, jonka mielestä työpaikkojen alituinen vaihtuminen on mukavan haasteellista? Strippariin, joka kerää tulonsa tipeistä ja kertoo olevansa ihanneammatissaan? Alkoholistiin, joka syyttää vaikeuksistaan vain itseään? Entä saako peruskoulunsa päättänyttä nuorta pakottaa jatkamaan opintoja, jos arvelee sen olevan tämän omaksi parhaaksi? Kysymys yksilön vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta on politiikan keskeisimpiä, eikä uusliberalismi mitenkään automaattisesta tarkoita näiden arvojen noudattamista. Vasemmiston pitää kunnioittaa ihmisten asiantuntijuutta ja valinnanvapautta oman elämänsä suhteen, mutta samalla kyettävä yksilön kokemuksen ylittävään yhteiskunta-analyysiin. Avain löytyy siitä, että yksilöihin kohdistuvan uusliberalistisen kontrollin sijaan politiikalla muutetaan niitä rakenteita, jotka lisäävät tai supistavat ihmisten valinnan mahdollisuuksia. Mikäli Vasemmistoliitto haikailee osaksi syntyvää punavihreää vasemmistoa, on sen tehtävä rakenteeseensa liittyviä ratkaisuja tukeakseen puolueen rajapinnoille syntyneitä vasemmistolaisia ryhmiä ja projekteja. On päätettävä, pyritäänkö erilaisia vasemmistolaisia voimia kasaavaksi sateenvarjoksi vai muodostaisiko puolue vasemmistolaisen liikkeen parlamentaarisen siiven, jolloin se keskittyisi lähinnä julkishallinnon rakenteisiin. Molemmissa tapauksissa on toiminnan oltava kaikille avointa, yhteyden tiivistä ja hierarkioiden matalia. Politiikka on älyllisesti kuolettavaa, ja siksi kaukokatseinen poliittinen toimija vaalii suhteitaan uutta luoviin marginaaleihin. Elämäntapana demokratia Mitä tapahtuu, jos puolueeni ei onnistu? Myös tämä mahdollisuus on otettava huomioon. Optimistina haluan ajatella, että vastarinta on silti olemassa, että se vain kanavoituu jonnekin muualle, todennäköisesti parlamentarismin ulkopuolelle. Monet historian esimerkit osoittavat, ettei sekään ole välttämättä huono tie. Mikään puolue ei ole ollut yhteiskunnallisen liikkeen syy, useimmiten sen seuraus ja parhaimmillaankin vain sen kanava. Siksi Vasemmistoliiton kannattaa tukea vastarinnan ehtoja silloinkin (ja ehkä eritoten silloin), kun se ei suoraan hyödytä puolueen omaa työtä. Vastarinnan ja sen edellyttämän yhteiskuntakritiikin kannalta puolueita oleellisempaa on elämän valtaaminen kapitalismilta takaisin kansanvallalle, siirtyminen demokratiasta muodollisena hallitusmuotona demokratiaan arkisena elämäntapana. On luovuttava gallup-kyselyiden ja ”neuvoa antavien kansanäänestysten” pelleilydemokratiasta ja siirryttävä kohtia sitovia äänestyksiä, kontrolloimatonta julkista tilaa ja paikallista autonomiaa. Kaikkien puolueiden linjaukset muuttuisivat oleellisesti, jos kansanedustajien palkka määräytyisi väestön keskiansion perusteella ja poliitikot saisivat käyttää vain ”tavalliselle kansalle” tarkoitettuja sosiaali- ja terveyspalveluja. Verkostojen ja vallan ansiosta he olisivat edelleen etuoikeutettuja, mutta kuilu edustajien ja äänestäjien välillä pienenisi. Sosialismi on kuin horisontti. Sitä ei ehkä koskaan tavoita, mutta sitä kohden pyrkimiselläkin on itseisarvonsa. Uusliberalistinen hegemonia on merkinnyt pitkää matkaa päinvastaiseen suuntaan. Utopioiden rakentelua kiireellisempää on nyt puolustaa ja laajentaa niitä elämänalueita, joihin markkinalogiikka ei ole vielä yltänyt tai joissa sen tyranniaa kyseenalaistetaan. Esimerkiksi yliopistot ovat rakentuneet järjestelmälle, jossa ainoa tie yksilön menestykselle on oman työn tuloksen (tiedon) jakaminen mahdollisimman monelle. Ajatus on aivan päinvastainen yksityisomaisuuden suojaamiseen perustuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Myös perhe on luonteva sosialismin metafora, sillä useimmat perheet yrittävät noudattaa periaatetta ”kaikilta kykyjensä mukaan, kaikille tarpeittensa mukaan”. Uusliberalismin kyseenalaistamisen edellytykset luodaan tukemalla jo olemassa olevia muutoksen siemeniä, kamppailua immateriaalioikeuksista, ansiotyön ja kulutuksen ulkopuolelle jäävästä ajasta sekä kontrollista vapaan julkisen tilan puolesta. Ennen keskustelutilaisuutta Misha vie minut katsomaan Turun uutta keskuskirjastoa. Se on hieno. Se on kaupunkilaisten yhteinen olohuone, lämmin ja viihtyisä tila, jonne eri ikäiset ja näköiset ihmiset ovat kokoontuneet puuhailemaan. Lattiapinta-alaa on pilkottu tasoilla, upotuksilla, sermeillä ja syvennyksillä, niin että avoimeen tilaan on saatu sosiaalisia ympäristöjä ja rauhallisia lukusoppia. Tuossa nuoret isät vaihtavat kuulumisia samalla kun heidän tenavansa pelmuavat istuintyynyillä, valikoivat kirjoja lapsenkorkuisista hyllyistä tai tirkistelevät lattiaan upotettuja satukuvaelmia. Opiskelijaporukka pelaa sohvaryhmän luona lautapeliä. Pari mummoa surffaa netissä. Eikä kenenkään ole pakko ostaa mitään.	»Etusivu »Kuka olen? »Blogi-päiväkirja »Yhteiset asiat »Kirjoituksia »Ota yhteyttä »Linkit