Kansan Uutiset, Horisontti 26.2.2004
Anna Kontula:

Digidägä ei tullutkaan valtaisana ryntäyksenä, niin kuin parin vuoden takaisessa hypessä uumoiltiin. Silti se tulee. Vääjäämättä.

Digi-tv saattaa olla suomalaisen kansalaisyhteiskunnan suuri lupaus. Muualla uudet ja halvat tv-kanavat ovat avanneet median myös vaihtoehtoyhteisöille.

Suomessakin tehtiin taannoin merkittävä yritys yhteisötelevision synnyttämiseksi. Wellnet-kanavahankkeen alainen tuotantoyhtiö Terveyskanava kävi yhteistyökeskusteluja lukuisten suomalaisten terveysalan järjestöjen kanssa. Ensimmäistä kertaa kansalaisjärjestöistä kaavailtiin televisioon aktiivisia toimijoita, sisällön- ja ohjelmantuottajia.

Käytännössä kuitenkin tekniikka – lähinnä vuorovaikutteisten digiboksien ja niissä oletettujen salauksenpurkukorttien puute – kuivatti idean kokoon. Terveyskanavan omistuspohja kapeni, sisäiset ristiriidat haittasivat profiilin tarkentamista eikä ohjelmantuotantoa lopulta saatu lainkaan käyntiin. Onnistuminen oli kuitenkin lähellä.

Mikä digissä on uutta?

Digilähetysten vastaanottoon tarvitaan vähintään digisovitin eli digiboxi. Sen tehtävänä on muuntaa digisignaali tavalliseen televisioon. Tulevat sovittimet voivat myös purkaa maksutelevision vaatiman salauksen, toimia pelikonsoleina, tallentimina ja internet-selaimina.

Digi-tv on siis uudenlainen televisio, jotakin television, teksti-tv:n ja internetin välimaastossa. Tärkeimmiksi digi-tv:n palveluiksi noussevat ainakin aluksi ohjelmatiedot, etäopiskelu ja uutispalvelut. Katsojaryhmien välille luodaan sidos paitsi vuorovaikutuksella ohjelman ja yksilön välillä, myös katsojien keskinäisellä yhteydellä. Oheispalveluihin voi kuulua erilaisten pelien ja äänestysten lisäksi myös vaikkapa tietyn ohjelman katsojille suunnattu teemamatka.

Vaikka television tärkein juttu on tulevaisuudessakin ohjelmatuotanto, vuonna 2010 interaktiivisten sovellusten osuuden tv:n käyttöajasta arvellaan olevan noin 30 prosenttia. Digitaalisella televisiolla tulee olemaan suuri työllistävä vaikutus jo pelkästään kanavien määrän vuoksi. Lisäksi digi-tv tarjoaa palveluita, joiden tuottaminen vaatii monien ammattiryhmien osaamista.

Yksi digi-tv:n mahdollisuuksista on paikka neljän pääkanavamme valtavirta-ajattelun vastamediana. Yhteisötelevisiot ovat usein etnisten, siirtolais-, kielellisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöryhmien yhteisöllisyyttä tukevia televisioita. Digi-televisio antaa tilaa myös eriytyneille teemakanaville (terveys-, kulttuuri- ja urheilukanavat), joissa on yhteisöllisiä muotoja.

Valtatelevision vaihtoehtona yhteisö-tv tarjoaisi kansalaisille ja kansalaisryhmille oman äänen. Se antaisi television niille ihmisille ja ihmisryhmille, jotka nyt jäävät valtamedian ulkopuolelle, kuulumattomiin ja näkymättömiin. Ja vihdoinkin sellaiseen hintaan, että televisiolähetyksiä voitaisiin tehdä myös ilman kaupallisia päämääriä tai huomattavaa julkista rahoitusta.

Voiko vaihtoehtoja kustantaa markkinoilla?

Yhteisötelevision syntyminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Eräs pulmista on, että Suomessa pitkälti yhdistyksiksi järjestäytynyt kolmas sektori ei omaksu kovinkaan helposti uusia rakenteita. Järjestökulttuuriin kuuluu, että tehtävää on aina enemmän kuin tekijöitä. Uusien menetelmien omaksumiseen ei jää voimavaroja.

Toisen ongelman muodostaa suomalainen kulttuuri, jossa on totuttu keskitettyyn ja maksuttomaan tv-mediaan. Tämä asettaa suomalaisen yhteisötelevision rahoituksen erilaisten haasteiden eteen kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa.

Taannoisessa Terveyskanava-kokeilussa kaupallisen ja järjestötahon keskeinen ristiriita syntyi ansaintalogiikan ja kansalaisyhteiskunnan lähtökohdista lähteneen yhteisöajattelun välille. Erilaiset lähtökohdat näkyivät erityisesti ohjelmavalinnoissa, mainonnassa ja luotettavuuden turvaamisessa.

Lähtöasetelma oli idealistinen. Parhaimmillaan kolmas sektori voisi tarjota maksulliselle kanavalle uskottavuutta, jatkuvuutta ja valmiita asiakasyhteisöjä. Vastineena se saisi aktiivisen mediaroolin, monipuolisemmat koulutusmahdollisuudet ja hieman internetiä muistuttavan intranet-kanavan. Toimijoiden keskinäistä epäluuloa voitaisiin vähentää esimerkiksi luomalla etäisyyttä ja asiantuntijuutta valvovia elimiä.

Yleisellä tasolla yhteisöllisyys mieluummin tukee ansaintalogiikkaa, kun esimerkiksi brandi tai merkkitavara ymmärretään yhteisöllisyydeksi. Järjestöille kuitenkin yhteisöllisyys merkitsee ennen muuta järjestöyhteisöjen laajentumista. Se on osallistumista, kollektiivisena tajuntana, yhteisenä tuntemuksena ja kokemisena, vuorovaikutuksena ja kommunikaationa. Kansalaisjärjestöideologiassa yhteisöt eivät ole kuluttamista vaan ihmisiä varten.

Herätys. Nyt.

Jotta kolmas sektori oikeasti innostuisi ja hyötyisi digitelevision tarjoamista mahdollisuuksista, on ratkaistava vielä monia kysymyksiä. Miten toimia yhteistyössä kaupallisen television kanssa, vai tulisiko myös digipuolella kehittää verorahoitteista ohjelmatoimintaa? Miten realistista esimerkiksi on, että maksullisena toimiva digi-tv -kanava todellisuudessa tavoittaisi järjestöjen jäsenet, joista monet olivat ikääntyneitä ja pienituloisia?

Joka tapauksessa järjestökentän olisi varattava paikkansa digidägän kehitystyössä viimeistään nyt. Monet digitelevision tulevaisuuden kannalta keskeiset linjaukset on jo tehty, ja niissä vaikuttavina tahoina ovat olleet aivan muut. Hyvänä esimerkkinä tästä on se teknologiavetoinen ja sisällöllisesti jälkijättöinen staretegia, jolla digitelevisiota on lanseerattu.

Artikkeli perustuu: Kangaspunta Seppo. Terveyskanavan tarina. Analyysi digi-tv:n ensimmäisestä vaiheesta. Tampere University Press, Tampere 2003.