| Äidin oikea paikka | päävalikko |
|
Anna 16/2010 Keskustelussa on kaksi vakiintunutta leiriä. Ensinnäkin kotiäidit, joiden mielestä lasten luonnollinen kasvuympäristö on koti ja siten vastuunsa tunteva äiti ei vain varaudu vuosien vetäytymiseen työelämästä, vaan suorastaan odottaa sitä. Kotiäitien maailma koostuu kangasvaipoista, syntymäpäiväkutsuista, jälleen kerran ylitöihin jääneen aviomiehen odottelusta ja äiti-lapsi –luomuruokakursseista. Ja jos jonakin lokakuun aamuna kysyt loskaisen hiekkalaatikon reunalla värjöttelevältä naiselta kuulumisia, hän epäilemättä kertoo elävänsä elämänsä parasta aikaa. Toisella puolen ovat lapsensa verrattain varhain päivähoitoon ilmoittaneet uraäidit, jotka korostavat naisen oikeutta työelämään ja vaikenevat siitä epämääräisestä syyllisyyden tunteesta, kun ei lapsi ja viehättävästi sisustettu kerrostalokaksio riittäneetkään. He muistuttavat päivähoidon hyvästä laadusta ja vetoavat tutkimuksiin, joiden mukaan lapsiryhmät kehittävät lasten sosiaalisia taitoja. Kotiäitien tavoin hekin puolustavat valintaansa viimeiseen asti, vaikka arki olisi täynnä väsymistä, aamuriitelyä, kiirettä ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Molemmat ovat vakuuttuneita, että kaikille lapsille ihanteellinen hoitomuoto on olemassa. Tästä syystä vanhempien harkintavaltaa pidetään vaarallisena, hehän voivat valita väärin. Jostain syystä lasten kasvuympäristöstä käytävään debattiin on pesiytynyt synkkä epäusko vanhempien arvostelukykyä kohtaan. Päivähoidon puolustajat pelkäävät, että anteliaiden hoitotukien houkuttelemana kotiin jäävät juuri niiden moniongelmaisten perheiden lapset, joille tarhalla olisi myös lastensuojelullista merkitystä. Toisaalta päivähoitoa käyttäviä äitejä leimataan milloin lapsiaan laiminlyöviksi laiskureiksi, milloin taas työriippuvaisiksi kännykkävanhemmiksi. Valitettavasti tämä osapuolijako tukahduttaa tavoitteellisemman keskustelun lasten hoitojärjestelyistä. Se ei anna tilaa myöntää, että vaikka lapset ovat maailman ihanin ja tärkein asia, kumpaankin vallitsevista hoitomuodoista liittyy ongelmia. Kodin ihannointi jotenkin luonnollisena kasvupaikkana lapselle perustuu historialliselle sokeudelle, sillä nykyinen äidin ja lapsen yksikkö ei vastaa lainkaan perinteisiä suurtalouksia. Toisaalta kankean teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin syntyneet päiväkodit palvelevat koko ajan huonommin lapsiperheitä, joissa työ, opiskelu ja kotijaksot vaihtelevat ennakoimattomasti. Uusien vaihtoehtojen kehittämisen sijaan molemmat osapuolet ovatkin jumiutuneet syyttämään epäreiluja olosuhteita. Oma ratkaisu olisi muuten täydellinen, mutta kun rakenteet suosivat yksipuolisesti vastapuolta: kotiäitejä painaa työmarkkinoilta syrjäytyminen, taloudellinen niukkuus ja sosiaalisen arvostuksen puute, uraäitejä taas liiallinen työtaakka ja koettu sosiaalinen paheksunta. Nämä ongelmat ovat tietenkin aitoja, mutta lopultakin vain heijastusta koko päivähoito-kotihoito –jaon toimimattomuudesta. Nyt olisi aika panostaa sellaisiin ratkaisuihin, jotka tarjoavat tarpeellisen ulkopuolisen hoitoavun, mutta samalla tukevat perheiden yhteistä aikaa. Päätökset hoitojärjestelyistä on voitava tehdä ensisijaisesti lapsen tarpeista käsin, ei siis esimerkiksi viranomaisten, työnantajien tai poliitikkojen ehdoilla. Liikkumavaraa saadaan lisää, kun tunnustetaan isänkin oikeus osallistua hoitojärjestelyihin. Tien alussa on tietysti oivallus, että lapset ovat yksilöllisiä siinä kuin perheetkin: joillekin sopii päiväkoti, toisille kotihoito ja kolmansille ihan joku muu. |
»Etusivu »Kuka olen? »Blogi-päiväkirja »Yhteiset asiat »Kirjoituksia »Ota yhteyttä »Linkit |